Talven pakkaset olivat kiitäneet pois maan tummista metsistä ja lauhkeat tuulet saivat lumen hikoilemaan. Kuohuen vuolaat vedet juoksivat alas alavia maita paeten kohti suuriselkäisten merten vapautta. Heidän istuessa törmällä joen virta ei ollut vielä tyventynyt, vaan se kasteli yhä luonnon vihertävää selkää.
Vuosisatoja vanhojen oppien avulla parkittu puukontuppi oli juuri saanut viimeiset ompeleet sitkeän nahan pintaan, kun saamelaismiehen edessä hyppäsi ilmaan kiloinen lohi, kiiltäen kuin keväinen hanki ja päättäen kuin eroteltu poro. Aikoja olivat he asuttaneet meren rantoja, mutta nousulohen lailla he tiesivät kaipuun kasvaneen ylivuotaviin äyräisiin. Oman paikkansa he tiesivät löytyvän kompassin viisarin viittoessa pohjoiseen.
Paljoa he eivät lähtiessään jättäneet. Katsoivat he kyllä taakseen kertaalleen ja kiittivät ”oulaa” saamastaan vuosien lahjasta. Koskaan heille ei tullut tietoon, että tulvavesien oula –sana olisi yksi perinnön rikkaista siemenistä ja vielä eräänä päivänä taustana Oulu-nimelle.
Pohjoisesta löysivät he kodin tuoksuvien savujen luota. Liekö urheudesta vai päättäväisyydestä, juuret ja perintö ovat saaneet niin lohen kalastamisen kuin porojen ettoamisen jalon taidon polveutumaan ahavoituneelta mieheltä nuoren miehenalun kokemattomille käsille. Kaiken tämän pohjana on ollut rikas luonto, joka on antanut vuosisatoja jokaiselle omastaan.